Rakkaudellisen katseen alla

Olen nyt kolmena päivänä peräkkäin ollut hevosten kanssa ulkona niin, että istuskelen pihattoalueella olevan koirankopin katolla. Nämä hetket ovat tarjonneet jälleen kerran kauniin kokemuksen sydänyhteyden voimaannuttavasta vaikutuksesta ja hevosten laajasta, hoitavasta energiakentästä.

Kun olen vaeltanut näköalapaikalle vilttieni kanssa ja kivunnut katolle, tammat ovat tulleet ihan lähelle ja siinä vietämme pitkiä aikoja, laskeutuen yhdessä hiljaiseen ja hoitavaan sydänyhteysmeditaatioon. Sivustolta heartmath.com löytyy muuten tutkittua ietoa sydämen intuitiivisesta viisaudesta, kiitos ihanalle Katariinalle, jonka luennolla tämä tieteellinen aspekti tuli esiin, hienoa että tiede alkaa myös kiinnostua näistä asioista enemmän (Huom! Jos ette vielä ole olleet Katariinan Herkät & rohkeat -luennolla, suosittelen sitä erittäin lämpimästi).

Minusta on ihanaa, kun olen jonkin asian oppinut jo aiemmin hevosilta tai minulle on tullut vahva intuitio toimia tietyllä tavoin, niin usein olen törmännyt myöhemmin siihen että tiede on todistanut asian olevan juuri niin. En ole innoissani tästä siksi, että tarvitsisin vahvistusta tieteeltä, mutta enemmänkin siksi, että se vahvistaa entisestään luottamustani oman intuitioni ääneen.

Siinä katolla istuksiessani joka kerta tunnen kuinka rauha ja selkeys astuu minuun. Olipa päivä ollut millainen tahansa, tai olipa minulla mitä tahansa huolia, kaikki kaikkoaa siinä istuessani. Aistit avautuvat, näen värit kirkkaammin. Olen läsnä ja juurtunut, vaikka jalkani eivät kosketakaan maata. Tunnen hevosten vahvan läsnäolon ja energian. Tunnen kuinka yhteys välillämme vahvistuu ja kuinka ikään kuin kaikki ylimääräinen, myös kaikki se mitä ihmisenä olen reppuuni kasannut, kevenee.

Kaikki vain on. Ilman arvottamista. Ilman mitään turhaa. Yhdistyn vahvemmin puiden energiaan, luontoon, kaikkeen olevaan ympärilläni. Tunnen vapauden sisälläni, ja kehossani. Tunnen yhtäkkiä miten todellakin kaikki on mahdollista. Tuo olotila on kertakaikkisen upea, täynnä harmoniaa ja iloa. Toivoa.

Usein olen havainnut, että ulkona hevosten kanssa kaikki epäolennainen katoaa. Vaikka näen ikkunastani hevoset koko ajan, on aivan eri asia olla läsnä heidän kanssaan. Voin observoida heitä täältä sisältä käsin, ja siinä toki on myös suuri arvo, sillä olen oppinut ihan valtavasti hevosten käyttäytymisestä, siitä mitä he valitsevat, jos heillä on siihen mahdollisuus, heidän tavoistaan ja toimintamalleistaan ym. Mutta silti siinä, että hengitämme ulkona samaa ilmaa – on jotain kertakaikkisen maagista.

Yhtenä päivänä leikimme yhdessä, minä menin ylös ja tytöt juoksivat kohta perässä, kun kutsuin heitä. Siitä tuli hauska, yhteinen leikki. En käytä itse mitään makupaloja, koska minulle se tuntuu aidon yhteyden esteeltä. Jos minulla on makupaloja, en voi silloin varmasti tietää tekeekö hevonen jotain vain makupalan eteen ja ylittää siinä samalla esimerkiksi jonkun oman rajansa, kun makupala on niin houkuttava. En halua opettaa temppuja, vaan haluan pyrkiä kuuntelevaan vuorovaikutukseen ja oppia hevosilta. Ja jotta itse oppisin parhaiten haluan tilanteen olevan mahdollisimman “puhdas”.

Aiemmin olen kouluttanut operantisti koiriani, joiden kanssa kilpailin palveluskoirapuolella ja tokossa, sekä toimin mm Espoon pelastuskoirien johtokunnassa, mutta nyt se ei enää tunnu omalta tavalta. Ja jälleen kerran, en sano, että oma tapani on ainut oikea, vaan haluan tuoda vain esiin sen mikä itselleni tällä hetkellä tuntuu hyvältä. On monia reittejä, ja jokaisen on löydettävä omansa.

Nyt hevoset ovat asuneet kanssani kuutisen vuotta. Ja tämä aika on ollut ehdottomasti elämäni upeinta aikaa. Toki siihen liittyy myös monia haasteita ja vaikeita hetkiä, lukuisia kovia opinpaikkoja, mutta silti en vaihtaisi tätä mihinkään. Se, että saan olla noiden viisaiden, herkkien, intuiivisten eläinten kanssa päivittäin on mieletön lahja.

Ja se, että hevonen, joka ennen minulle tuloaan oli vaikean ja vaarallisen hevosen maineessa, pyytää nyt hellyyttä ja hörisee iloisesti, kun avaan ulko-oven mennäkseni seurustelemaan hänen kanssaan, on jotakin aivan liikuttavaa. Samoin kuin nuorempi tammani, joka tullessaan nosti minulla paljon pelkoja pintaan käyttäytyessään varsin hurjasti, eikä juuri halunnut olla tekemisissä ihmisten kanssa, tulee nyt luokseni ja pyytää silityksiä niin kauniisti ja kohteliaasti.

Ja tunnen kuinka sydämemme keskustelevat. Lyövät samaan tahtiin.

Kiitos hevoset kun opetatte meitä ihmisiä löytämään tien takaisin itseemme ja herkkyyteemme. Mikä lahja <3.