Passiivis-aggressiivisuus suojuksena

Naisen aggressio on edelleen, vielä tässäkin ajassa, tabuluonteinen aihe. Vihan ilmaiseminen suoraan on myös ollut naisilta kiellettyä, sillä “kunnollinen nainenhan ei ole koskaan vihainen”. Ei ihme, että passiivis-aggressiivisuus on naisten keskuudessa valitettavan yleistä, kun viha tunteena ei ylipäätään ole ollut sallittu. Passiivis-aggressiivinen käytös voi ilmetä mm. kiusaamisena, juoruiluna, selän takana puhumisena, leiriytymisenä, manipulointina tai poissulkemisena. Se voi myös ilmetä teennäisenä ylipositiivisuutena ja “kaikkien väärien” tunteiden kieltämisenä. Usein nämä väärinä koetut tunteet ovat kokonaisvaltaiseen ihmisyyteen kuuluvia, kuten viha, kateus, häpeä ja syyllisyys. Kun näitä tunteita ei hyväksy osaksi omaa ihmisyyttä, vaan leikataan pois, seuraa väistämättä ongelmia.  

Toisena ääripäänä tiettyjen tunteiden kieltämiselle on tunnemyrsky, jolloin tunteet vyöryvät yli tuhoisana trombina ilman, että kukaan on ohjaksissa. Tämä voi kierolla tavalla ruokkia jotakin naisen sisäisellä näyttämöllä. Tästä esimerkkinä on ihmissuhdedraamat. Yksilö “huutaa” epätoivoisesti toisen huomiota, sillä sisäinen tyhjyys vaatii sitä jatkuvasti. Sisäinen kokemus on, että hän on olemassa ainoastaan ulkopuolelta tulevien impulssien johdosta. Negatiivinenkin huomio on huomiota. Tämä on yksi syy, miksi ei esimerkiksi uskalleta erota, vaikka se palvelisi molempien kasvua. Tai jos erotaan, niin palataan aina takaisin. Ihmissuhdepeli pitää pyörät pyörimässä niin pitkään, kunnes jompikumpi havahtuu ja puhaltaa pelin poikki.  

Passiivis-aggressiivinen mekanismi voi vaikuttaa haitallisesti yllättävän moneen asiaan ihmisen elämässä. Erityisen vahingollista se on ihmissuhteille. Henkilölle voi esimerkiksi olla hyvin vaikeaa tunnistaa ja ilmaista selkeästi tarpeitaan sekä rajojaan, olla aidosti näkyvä omana itsenään. Tämä voi ajaa läheisriippuvaiseen käytökseen, tai vaihtoehtoisesti estää läheisten ihmissuhteiden muodostumisen tai suhteiden syvenemisen. Usein taustalla voi vaikuttaa myös haavoittuvuuden ja oman herkkyyden näyttämisen pelko – toimintamallista voi tulla ovela defenssi, jolla pidetään itseä turvassa. 

Kun terve aggressio ei ole käytössä, seurauksena voi olla ylipäätään vaikeutta avoimeen tunneilmaisuun tai rakentavaan vuorovaikutukseen, ja henkilö voi olla draamanhakuinen ja kritiikkipelkoinen. Manipuloiva käytös on myös tyypillistä. Keskustelu tällaisen ihmisen kanssa voi olla hankalaa, etenkin vaikeammista asioista puhuminen, sillä taustalla kummittelee jatkuvasti riittämättömyyden-, torjutuksitulemisen- ja hylätyksitulemisenpelko. Kaikki, jotka eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä koetaan uhkana ja pienikin kritiikki menee ihon alle – se koetaan hyökkäyksenä itseä kohtaan.  

Usein konfliktinpelko ajaa naisia toimimaan epäsuorasti ja pyörittämään tarpeetonta draamaa. Monesti tällainen henkilö saattaa saada yhtäkkisiä raivokohtauksia, kun oman sisäisen painekattilan tiivisteet alkavat fuskata ja kipuileva pikkutyttö vaatii saada tulla näkyväksi alaspainetun kiukkunsa kanssa. Tämä aiheuttaa jälkikäteen ahdistusta sekä syyllisyyttä, ja kokemus omasta “vääränlaisuudesta” vahvistuu. Kohtaamaton viha alkaa kääntyä sisäänpäin, ja pahimmillaan muuntuu esimerkiksi masennukseksi, syömishäiriöiksi tai muunlaiseksi ankaruudeksi itseä kohtaan (esimerkkinä jatkuva suorittaminen). Itseä pitää jollakin tavoin rankaista siitä, että on ollut “huono”. 

Paras lääke passiivis-aggressiivisuuteen on syvällinen itsetuntemustyöskentely, jossa päästään omien mekanismien syntysijoille sekä omien lapsuudenkokemusten juurille. Monesti passiivis-aggressiivista toimintamallia toistava aikuinen ei ole saanut lapsuudessa hyväksyvää katsetta, tai on saanut sen vain tietyissä tilanteissa. Hän on tiedostamattaan oppinut mukauttamaan käytöstään sen mukaan, millaista palautetta on saanut lapsuudessaan esimerkiksi vanhemmiltaan. Hänestä tulee ameeba, joka koettaa aina mukautua ja miellyttää, unohtaen itsensä ja tarpeensa. Hän on tunnepuntari, jonka on vaikea kestää esimerkiksi muiden kiukkua. Itseltä kielletyn tunteen läheisyydessä on sietämätöntä olla. Henkilö voi yrittää painaa toisen tunnetta alas koettamalla siirtää huomion muihin asioihin, tai yrittää siivota tunteen pois sanomalla vaikkapa “ole kiltti, älä ole vihainen” tms.  

Pahinta on, että usein muut aistivat, että henkilö ei ole linjassa itsensä kanssa, ja hän vetää puoleensa juuri sitä mitä eniten maailmassa pelkää: hylätyksi-, tai torjutuksitulemisen kokemusta. Poikkeuksena on, jos tällainen ihminen on suhteessa, ja hänen kumppanillaan on samanlaisia haasteita. Tällöin vahingollinen ihmissuhdepeli jatkuu, kunnes pinnan alla kytevät kuviot tuodaan näkyväksi, ja kumpikin ottaa vastuun omista tunteistaan ja kasvustaan.  

Jos oman itsen ohittaminen jatkuu riittävän pitkään, jotakin sisällä kuolee. Pahimmillaan henkilö ei enää tunnista tunteitaan – mikään ei tunnu miltään. Tällainen nainen tarvitsee kipeästi kokemuksia siitä, että hän on ihana juuri sellaisena kuin on. Ja että on turvallista ilmaista kaikkia tunteita. Hän tarvitsee vahvistusta sille, että kun uskaltaa olla kuka todella on, vapautuu – monella tasolla. Hän tarvitsee tukea omien mekanismien tunnistamiseen ja tiedostamiseen, kanssakulkijaa tutkimusmatkalle passiivis-aggressiivisen käytöksen juurille.  

Kun aggressio pääsee vapautumaan puhtaaksi elämänvoimaksi, sumuinen maisema kirkastuu ja elämään syttyy valot. Jotta voi kulkea valossa, täytyy oppia suunnistamaan pimeässä. Ei ole päivää ilman yötä, ja päinvastoin. Kaikki tunteet kuuluvat meihin, ja ovat yhtä arvokkaita. Kun opimme syleilemään pimeyttä ja niitä varjoisempia puolia itsessämme, kasvamme kokonaisiksi. Sallimme itsemme olla täydesti juuri se, kuka olemme. Vapaudumme dualistisesta, vastakkainasettelevasta ajattelusta, ja astumme omaan voimaamme. Ainutlaatuisen naiseutemme ytimeen. 

Tässä hevoset toimivat erinomaisina peileinä. Hevonen on hyvin suora ja näyttää aina rehellisesti kipukohtamme, jos uskallamme niitä katsoa. Moni pitkään piilossa ollut teema voi nousta nopeastikin pintaan hevosten tuella. Tästä hevosten viisaasta, lempeästä voimasta olen aina yhtä hämmästynyt. Siinä on jotakin niin kaunista ja koskettavaa. Hevonen toimii niin ihailtavan suoraan ja jotenkin heidän energiansa vain läpäisee jonkin ihmisyytemme tason, jolloin juuri se minkä kuuluu siinä hetkessä tapahtua, tapahtuu. Luonnollisesti, pakottamatta. Hevosen tukemana uskallamme tuntea helpommin koko ihmisyytemme kirjon, uskallamme avautua kohtaamisen parantavalle voimalle.