Sielun pimeän yön merkitys

Maapallolla ei ole varmasti yhtään ihmistä, joka ei olisi joskus kulkenut sielun pimeän yön läpi. Eli kokenut elämässään vaihetta, jolloin kaikki sortuu. Järistys voi ravistella perin pohjin esimerkiksi parisuhdetta, työuraa, terveyttä, tai vaikka kaikkea tätä yhtä aikaa. Joka tapauksessa se ravistelee jotakin sellaista, joka kyseenalaistaa isosti perustan, jolle elämänsä on rakentanut. Mutta länsimaisessa kulttuurissa meiltä puuttuu ymmärrys tästä – kartta jonka mukaan navigoida. Esimerkiksi shamanistisessa perinteessä sielun pimeä yö on luonnollinen osa elämää – sen läpi kuljetaan vahvemmin omaan valoon – todelliseen itseen. Se on normaali siirtymä, eikä siinä ole mitään outoa tai ihmeellistä. Meillä tätä vaihetta, ja etenkin tämän vaiheen luonnollista seurausta – inhimillisten tunteiden kirjoa – pyritään lääkitsemään ja diagnosoimaan. Kuitenkin sielun pimeän yön yksi tärkeimmistä tehtävistä on avata tunteita – etenkin niitä, joita on ehkä pitkään itsessään kieltänyt ja padonnut.

Sielun pimeän yön kohdatessa tärkeintä on antaa itselleen lupa tuntea täydesti kaikki tunteet mitä tähän vaiheeseen kuuluu. Ja jokaisella sielun pimeä yö kestää juuri sen aikaa kuin kestää. Ja kun sydämen suuntaa tulee jälleen isommin tarkistaa, sielun pimeä yö voi kutsua meitä uudestaan. Yhteiskunnassamme ahdistuksen todellista arvoa ei kunnolla nähdä, vaan se mielletään usein peikkona, jota pitää viimeiseen asti vältellä. Todellisuudessa ahdistus on kompassi, joka kertoo mihin suuntaan kulkea, tai mihin suuntaan ei kannata kulkea, jotta voimme taittaa matkaamme selkeämmin itsellemme uskollisina pysyen. Sen sijaan, että välttelemme ahdistustamme, juoksemme sitä pakoon, turrutamme sen tunnesyömisellä tai määrittelemme sen neuroosiksi, meidän tulee kuunnella ahdistuksestamme kumpuavaa viisautta. Todella hiljentyä kuuntelemaan.

Ahdistuksellamme on meille aina jotain kerrottavaa. Ongelma on siinä, että emme ole oppineet pysähtymään sen äärelle, sillä ajatus ahdistuksemme kohtaamisesta ahdistaa meitä liikaa. Pelkäämme kipua, ja pelkäämme mitä ahdistuksen takaa kenties löytyy. Usein voimme kuvitella, ettemme sitten kestä sitä, tai että se sattuu liikaa. Tai ehkä sisimmässämme tunnemme, että ahdistuksemme kohtaaminen tietäisi sitä, että elämämme ei enää voisi pysyä samanlaisena, ja muutos hirvittää.

Ja näin jatkamme juoksemista, emmekä ymmärrä, että eniten meitä sattuu pakeneminen. Sillä se pitkittää ahdistusta ja kasaa lisää painetta koko systeemiimme. Jossakin kohtaa paine kasvaa liian suureksi ja sitten olemmekin todellisessa pulassa. Kenties masennumme, tai uuvumme työssä. Ehkä etsimme vastausta pullosta tai alamme syödä entistä enemmän suklaata. Sorrumme ylenpalttiseen kuntoiluun tai suorittamiseen. Pahimmillaan voimme sairastua vakavasti. Etsimme epätoivoisesti pakotietä ulos itsestämme ja ratkaisua itsemme ulkopuolelta, kun paras lääke todellisuudessa on uskaltaa antautua ahdistukselle ja päästää sen viestit lävitsemme. Myös kehomme läpi. Vasta tällöin voimme toimia siitä kumpuavan viisauden mukaisesti.

Usein ahdistuksen takana voi piileskellä kasa muistoja tai tunteita, joita emme ole uskaltaneet  kohdata. Siellä voi piileskellä myös kauan kadoksissa olleet rajamme, syvä arvottomuuden tunteemme, itsemme ohittamisen kokemukset, häpeämme sekä tunteittemme ja tarpeittemme ilmaisematta jättäminen. Ja tämä sama ihanan ahdistava, mutta loppuviimein – ah niin helpottava – Kohtaamalla vapaudut -taktiikka pätee muihinkin tunteisiimme. Mitä enemmän opimme sallimaan kaikkien tunteidemme ja tuntemustemme olemassaolon sekä virtauksen normaalina osana ihmisyyttä, kuuntelemaan viestejä tunteiden takana, sitä enemmän vapautamme sisäistä painettamme, olemme vahvemmin itsessämme ja sitä vähemmän tarvitsemme diagnooseja.

Sielun pimeä yö on reitti omaan valoomme ja autenttisuuteemme. On vain rohkaistuttava suunnistamaan pimeässä, ja opittava samalla näkemään pimeyden kauneus. Lakata kiirehtimästä ja puskemasta – lumoutua seikkailusta ilman takeita mistään. Antautua epävarmuudelle ja nauttia matkasta kaikkine mutkineen. Ja lopulta, kun makaa rähmällään mudassa elämälle antautuneena voi yhtäkkiä huomata, että aurinko venyttelee säteitään taivaanrannassa.