Välillä kuulee ihmisten kuvailevan hevosta näin: ”se on tosi kiltti”. Mitä sana ”kiltti” oikein tarkoittaa? Elämme kiltteyttä ihannoivassa yhteiskunnassa. Lapsilta toivotaan kiltteyttä, kiltteys on hyve. Mitä tuon termin taakse kätkeytyy onkin sitten ihan toinen asia. Usein kiltteys on tukahdutettuja tunteita. Tunteita, joita ei ole sallittua ilmaista. Viha on huono tunne. Itkeminen on heikkoutta. Onko näin todella? Tähänkö on tultu?

Hevoset, kuten me ihmisetkin, ovat oppineet kätkemään todelliset tunteet siinä pelossa, että niitä ei hyväksytä. Meitä ei hyväksytä, jos tulemme näkyviin koko tunteidemme kirjon kanssa. Olemme sulloneet tunteet pinnan alle, missä ne eivät ”häiritse” meitä tai muita. Mutta mitä tapahtuu, kun riittävän kauan painamme tunteet alas? Alamme voida huonosti. Ahdistumme. Turrumme. Sairastumme henkisesti tai fyysisesti. Tunnemme olomme tyhjäksi. Ikään kuin emme olisi itsessämme. Totuus on – emme olekaan. Eikä ole hevonenkaan.

Kuinka sitten välttää kiltteyden ansa? Olemalla rohkeasti sitä mitä olemme. Tuntemalla kaikki tunteet ja näyttämällä ne. Sallimalla muiden ilmaista omia tunteitaan. Ymmärtämällä, että kaikki tunteet ovat arvokkaita, hyviä. Ei ole olemassa huonoja tunteita. Meidän pitää vain löytää rakentava, itsellemme sopiva tapa ilmaista esimerksi vihaa. Luonnollisesti ei ole rakentavaa purkaa sitä muihin elollisiin olentoihin. Sama pätee hevosiin. Ei ole tarkoitus, että hevoset purkavat pahaa oloaan muihin hevosiin tai ihmisiin. Mutta hevoselle tulee osoittaa, että rakentava tunteiden ilmaisu on hyvä asia! Se on välttämätöntä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin, tasapainon kannalta.

Hevoset ovat monesti ”kilttejä” kun ne eivät ole kokeneet saaneensa lupaa ilmaista omia tunteitaan. Kertoa mitä heille todella kuuluu. Hevonen joutuu usein sietämään paljon meiltä ihmisiltä. Niiden kuuluu seistä paikallaan kun niitä harjataan, vaikka harjanvedot ehkä tuntuvat niistä sillä hetkellä liian voimakkailta. Niiden tulee alistua kuuntelemaan, kun ihmiset vaihtavat kovaäänisesti kuulumisia keskenään, vaikka ihminen ei kuuntele niitä. Ihminen ei välttämättä ole lainkaan läsnä hevoselle, mutta hevosen tulisi aina olla läsnä ihmiselle.

Jos he koettavat ilmaista epämukavuuttaan, niitä komennetaan sanomalla ”seisos nyt” tai ”oles nyt siinä”. Jos he koettavat kertoa hieman äänekkäämmin että ”tuo ei nyt tunnu hyvältä”, niitä ehkä läpsäistään harjalla tai nykäistään riimunnarusta. Jotkut hevoset ”sammuvat” ja turtuvat tähän, lakkaavat reagoimasta juuri mihinkään. Jotkut taas vastustavat ja vastaavat tähän ihmisen epäherkkään käytökseen aggressiolla, koska se on ainoa tapa selviytyä. Tällöin ne ovat meidän ihmisten silmissä tuhmia. Huonokäytöksisiä – jopa vaarallisia.

Kun sallimme hevosten kertoa meille mitä niille oikeasti kuuluu, luottamusside hevosten ja meidän ihmisten välillä vahvistuu. Niillä on oikeus tulla nähdyiksi ja kuulluiksi juuri sellaisina upeina olentoina kuin ne ovat. Suurina opettajina. Tämä vaatii meiltä ihmisiltä herkkyyttä ja nöyryyttä. On luonnollista, että jos hevonen kokee että sitä ei olla kuunneltu tai sille ei olla oltu läsnä, se joutuu huutamaan.

Tätä ei usein ymmärretä, vaan hevonen leimataan vain ja ainoastaan tuhmaksi. Sanotaan, että ”se sikailee”. En usko siihen, että hevonen sikailee. Hevosella on aina syy käytökseensä. Hevonen kaipaa rauhaa ja harmoniaa. Se kaipaa aitoa yhteyttä ihmiseen. Sillä ei ole halua sikailla. Kaikki hevoset joita olen kohdannut, ovat olleet valtavan kauniita olentoja, joita ei oikeasti olla ymmärretty. Nähty. Kuunneltu. On haluttu hyvää, mutta syvemmän tason tietoisuus ja läsnäolo on ollut hukassa.

Me ihmiset olemme etääntyneet oman sydämemme viisaudesta, omasta herkkyydestämme. Ja tämä on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää tässä yhteiskunnassa, jossa arvostetaan kovuutta, kontrollia ja suorittamista olemisen, herkkyyden ja lempeyden sijasta. Tällöin asiat menevät helposti väärään suuntaan. Kun yhdistymme syvällisellä tasolla hevoseen ja olemme valmiita kuuntelemaan mitä hevonen meille kertoo – ennen kaikkea meistä itsestämme – löydämme täysin uuden tavan olla hevosten kanssa. Löydämme tien takaisin kotiin – omiin tunteisiimme. Näin teemme vähitellen kiltteydestä katoavan kansanperinteen