Aiemmin olin taitava ihmisyyden vastustaja. Kuvittelin, että hyvä henkinen ihminen ei oikeastaan ole ihminen, vaan ylimaallinen olento, joka on aina harmoninen ja zen. Kun hän kävelee, niin hänen jalkansa tuskin edes koskettavat maan pintaa – itse asiassa hän vain lipuu myötätuntoisesti hymyillen pitkin maita ja mantuja.

Hymy sulattaa jopa Siperian ikiroudan tämän eteerisen valo-olennon vaeltaessa paikasta toiseen. Halusin olla kuten hän – aina seesteisenä lipuva, hyvä henkinen epäihminen.

Oivalsin kuitenkin, että ihmisyys on itse asiassa kovin ja haastavin henkinen korkeakoulu. On paljon helpompaa vastustaa ja vältellä ihmisyyden mukanaan tuomia juttuja kuin sukeltaa niihin. On kivuliasta tuntea ja kohdata tunteita, jotka on määritellyt “vääriksi”, mutta itse asiassa kivuliaampaa on juosta niitä pakoon tai jatkuvasti laastaroida pintaan pyrkiviä mätäpaiseita.

Voi jäädä ikuisesti bliss-kuplaan lillumaan ja ulkoistaa ihanasti vastuun omasta kasvusta. On helppoa oikeuttaa erilaiset ihmissuhdepelit sanomalla, että “mutta kun mun ohjaus sanoo niin.”

Itse asiassa en usko, että yläkerta ihan oikeasti kannustaa meitä toimimaan epäsuorasti, ja pelaamaan pelejä. Päin vastoin. Ehkä suurimpia läksyjämme ihmisinä on luopua erilaisista peleistä ja toimintamalleista, joilla pidämme itseämme valheellisessa turvassa ja estämme oman kasvumme.

Kun emme ota vastuuta itsestämme ja teoistamme, vaan ulkoistamme ne itsemme ulkopuolelle emme pääse aidosti voimaantumaan. Tukea toki voi aina pyytää – niin näkymättömän maailman auttajilta kuin kanssaihmisitäkin, mutta vastuu on lopulta aina itsellä.

Ihmisyys on hemmetin vaikea rasti, ja samalla pyörryttävän ihana! Ja siksi kait juuri olemme täällä, kokemassa ihmisyyden mahdollisimman monipuolisesti, riippuen siitä mikä kunkin sielun reittivalinta on – mitä onkaan tullut tänne maan päälle oppimaan.

Koen myös, että tässä ajassa meitä haastetaan entistä enemmän astumaan oman elämämme luojiksi ja luojattariksi! Emme enää odottele ohjausta, vaan otamme rohkeasti ensin itse askelia jotka sydämessämme oikeaksi tunnemme ja tähän kyllä saamme tukea. Mutta me olemme ihmisinä täysin vastuussa omasta elämästämme. Ei kukaan muu.

Minusta erityisen kiehtovaa on se, kuinka naisen aggressiota on kautta aikojen demonisoitu. Äitimyytti ei ole yhtään auttanut asiaa. On luotu kuvaa alati lempeästä naisesta, joka jaksaa päivästä toiseen suoriutua ja hoitaa koko perheen – hymy huulillaan! Luonnollisesti hän on aina iloinen, reipas ja juuri oikealla tavalla tyyni sekä juuri sopivasti sensuellin naisellinen (ei toki liikaa, ettei sitten ole huorahtava!). Hän on siis täydellinen epäihminen!

Ei ihme, että naiset ja äidit ovat hukassa oman identiteettinsä kanssa – miten sitä oikein kuuluisi olla, ja onko huono äiti, jos tuntee vaikkapa vihan tunteita. Totuus on, että jokainen nainen saa tuntea juuri kuten tuntee! Mitä vapaammin sallii tilaa kaikille tunteilleen sen vähemmän tunteet ryöppyävät yli ilmeten vaikkapa väkivaltana.

Ja ketä lopulta kiinnostaa kiiltokuvamainen “täydellisyys”? Homman juoni kuitenkin on nähdä keskeneräisyyden kauneus, muutenhan ei koskaan uskalla todella ELÄÄ! Kaiken lisäksi täydellisyys on varsin epäkiinnostavaa. Ketä kiinnostaisi vaikkapa elokuva, jossa kaikki menisi aina suunnitelmien mukaan, ja jonka päähenkilö olisi jatkuvassa tasapainossa ilman inhimillisten tunteiden kirjoa? Elämän kiehtovuus piilee sen monimuotoisessa yllätyksellisyydessä. Kuinka muuten voisimme tuntea koko ihmistunteidemme skaalan?

Maria Akatemian Naisenväkivalta.fi-hankkeessa työskennellessäni asiakas-, koulutus-, ja vaikuttamistyössä kohtasin lukemattomia naisia, joilla oli haasteita oman aggressionsa kanssa. Ja hyvin usein ydinsyynä oli se, että asiakasnaiset kokivat, että viha on tunne, jota ei saa tuntea. Se on väärin ja häpeällistä.

Mitä enemmän he olivat painaneet vihaansa alas sen kovemmaksi paine kasvoi. Ja lopulta vyöryi yli väkivaltaisuutena. Henkisenä, fyysisenä tai sekä että. Mm. jatkuvana huutamisena, lemmikin tai lasten rempomisena, tavaroiden heittelynä, raivoamisena, mykkäkouluna, uhkailuna, valtapeleinä, tai manipulointina.

Usein väkivalta mielletään vain fyysiseksi. Väkivaltaa kuitenkin on kaikki edellä mainittu. Kaikki sellainen, joka millään tavoin vahingoittaa itseä tai toisia, ihmisiä tai eläimiä. Jos on elänyt lapsuudessaan väkivallan ilmapiirissä, väkivaltaa voi myös olla vaikea tunnistaa, sillä tietyt toimintatavat ovat olleet ns normaalia käytöstä kasvuperheessä. Näin väkivaltaisuus on salakavalasti normalisoitunut ja voi herkästi normalisoitua myös tämän päivän elämään.

Mitä vapaammin kaikki tunteet saavat virrata, sen vapaampia olemme eikä paine sisällämme pääse kasvamaan holtittomiin mittasuhteisiin. Välilä henkisyydessä, tai enemmänkin new age -skenessä törmää siihen, että vain tietyt tunteet ovat ok, ja että on tärkeää antaa tietty kuva itsestään, koska ”it’s all love”.

Tällainen vääristymä johtaa herkästi erilaisiin lieveilmiöihin ennemmin tai myöhemmin kun normaalit ihmisyyteen kuuluvat asiat ja tunteet demonisoidaan. Halu kuulua joukkoon vahvistaa sitä, ettei ehkä uskalleta olla eri mieltä, vaan sopeudutaan.

Itse peräänkuulutan hyvää tuhmuutta! Terve aggressio on elämänvoimaa, tuhoava aggressio on väkivaltaa. Mikä näiden kahden ero sitten on?

Terveen aggression avulla seisomme itsemme puolella, se on sisäistä voimaa. Sen avulla luomme ja synnytämme uutta tähän maailmaan. Sen avulla emme luovuta. Sisu käyttää polttoaineenaan tervettä aggressiota. Terveen aggression avulla ilmaisemme mitä haluamme ja mitä emme halua. Terve aggressio piirtää elämäämme selkeyden suuntaviivoja, ja edesauttaa avoimessa, rakentavassa vuorovaikutuksessa.

Se on vapaasti virtaavaa puhdasta alkuvoimaa! Ilman tervettä aggressiota emme ole oikeasti näkyviä, ilman tervettä aggressiota pelaamme herkästi erilaisia ihmissuhdepelejä, emme ole suoria ja rehellisiä.

Tuhoava aggressio on aina väkivaltaa, joka hajottaa, rikkoo ja loukkaa – tarkoituksella. Se luo draamaa ja haluaa olla oikeassa, viis muusta. Se manipuloi ja pelaa. Käyttää valtaa ja hallitsee. Rakentavan aggression laatu on suoraa, avointa ja voimakasta kaikessa herkkyydessään – se pyrkii koko ajan rakentamaan. Kuitenkin, jos sen rajojen yli koetetaan kävellä, se nostaa voimaansa selkeästi, pysyy jämäkästi itsensä puolella ja sanoo “nyt riittää!”

Usein naiset kokevat syyllisyyttä rajojensa asettamisesta. “Olinko liian jyrkkä? Voi hyvänen aika, minun olisi pitänyt olla lempeämpi.” Tässäkin jälleen peräänkuulutan hyvää tuhmuutta! Älä pode KOSKAAN huonoa omaatuntoa siitä että olet seissyt itsesi puolella!

Jotta haitalliset uskomukset ja myytit saadaan murrettua, on aika alkaa sallia itsensä olla reilusti kaikissa tunteissaan. Opetella tunnistamaan tunteitaan, harjoitella tunnesäätelyä sekä tiedostaa tarpeita tunteiden takana. Samoin sitä, mikä tunne kenties on vaikkapa vihan alla – varsin usein viha nimittäin voi myös olla ns suojatunne. Ja kun asiaa tarkemmin kuulostelee, alla onkin häpeää tai pelkoa.

Kun tunteet saavat olla käytössä virtaavana voimana ne eivät myöskään suotta jämähdä kehoon. Tunteet ovat arvokas lahja, jonka olemme ihmisinä saaneet. Mitä paremmin hyväksymme ja kohtaamme itsellemme vaikeat tunteet sen paremmin myös ilo, keveys ja inspiraatio virtaavat elämässämme.

Ei heitetä tätä lahjaamme hukkaan. Eläköön hyvä tuhmuus!