Tunne & Mieli -lehti halusi tehdä minusta haastattelun. Aiempi minä olisi varmasti sanonut ei, sillä pelot olisivat ohjanneet valintaani. Aiemmin piilouduin herkästi myös hevosten taakse – hehän niitä viisaita opettajia kuitenkin olivat. Kuvissa hevoset olivat pääosassa, minä taustalla. Ja toki hevoset ovatkin viisaita ja meitä ihmisiä täällä opettamassa, mutta samalla se oli minulle kätevä tekosyy pysyä näkymättömänä. Ja pienentää itseni.

Olen käsitellyt omaa näkymisenpelkoani paljon etenkin viimeisen kahden vuoden aikana. Erityisen hyvä koulu siihen oli maailmalla arvostetun puhujan Eric Edmeadesin 5 päivän Speaking Academy -kurssi. Siellä pääsin hyvin pelkojeni ytimeen ja siellä tuli myös vahva tunne, että yksi elämäntehtävistäni on auttaa muita esilläoloa pelkääviä. Ensimmäisinä päivinä vain itkin kun seisoin ihmisten edessä, en pystynyt peloltani saamaan sanaa suustani. Niin lamaannuttava oli oma pelkoni liittyen omana itsenä näkymiseen.

Kurssilla aloin pohtia sitä miksi me ihmiset niin kovin häpeämme omaa ihmisyyttämme, inhimillisiä puoliamme. Meidän pitäisi olla yli-inhimillisiä robotteja, jotka aina suoriutuvat elämästä (jopa ylisuoriutuvat:) “täydellisesti” niin, että epätäydellisyytemme eli aito ihmisyytemme ei vain näkyisi. Emme saisi näyttää tunnetilojamme tai sitä, että meillä on kenties vaikea vaihe elämässämme menossa. Kun joku kysyy “mitä kuuluu?” Niin automaattivastaus meille ihmisille monesti on “kiitos hyvää” vaikka se olisi kaukana totuudesta. Meidät on ohjelmoitu olemaan reippaita ja siinäkin piilottamaan todellinen itsemme. Monesti nuo ohjelmoinnit ovat syvällä, mutta onneksi niistä on myös mahdollista vapautua – se on myös yksi tällä hetkellä minua inspiroiva aihealue, jossa mieluusti tuen asiakkaitani.

Itse koin pitkään herkkyyteni heikkoutena. Se ajatusmalli erotti minut tunteistani niin, että lopulta en tuntenut iloa enkä surua. En yhtään mitään. Olin kuin tyhjä kuori, mutta sisältö puuttui. Koin, että itkeminen, etenkin kyynelten näyttäminen muille, oli noloa. Opin tehokkaasti kätkemään syvimmät tunteeni, en vain muilta, mutta myös itseltäni. En kertakaikkiaan uskaltanut tuntea.

Pelkäsin että muut näkevät kuka oikeasti olen. Mutta eniten pelkäsin näyttää aidon todellisen Minän minulle itselleni. Pelkäsin kuollakseni tilanteita, joissa huomio kohdistui minuun ja jouduin yhtään olemaan esillä. Pelko oli kertakaikkisen lamaannuttavaa.

Nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että eniten ahdistusta aiheutti se, etten hyväksynyt itseäni. Yritin piiloutua roolien taakse, kätkeä sen kuka olen ja se luonnollisesti vain syvensi ahdistustani. Olen esimerkiksi aina kokenut energiat voimakkaasti, samoin erilaiset tunnetilat. Jos vaikka olen innostunut, inspiroitunut tai minua jännittää – se kaikki näkyy ihollani punastumisena, myös kaulalle ja rintakehän alueelle ilmestyy punaisia läiskiä. Mutta miksi ihmeessä emme “saisi” näyttää että meitä jännittää? Sehän on ihan absurdia kun sitä näin ajattelee.

Aiemmin se kuitenkin oli minulle äärettömän noloa. Kävin opiskeluaikoinani jopa lääkärissä sen vuoksi – toisin sanoen koin että herkkyyteni oli sairaus joka piti äkkiä eliminoida. Lääkäri määräsi minulle betasalpaajia “kiusalliseen vaivaani.”
Luojan kiitos – tuo hetki sai minut pohtimaan asiaa. Seisoin resepti kourassani ja tiedostin, että kyseessä ei suinkaan ollut vika, vaan lahja. Ja oli minusta itsestäni kiinne miten valitsin tähän lahjaan suhtautua. Antaisinko sen leimata itseni vääränlaiseksi ja vialliseksi vai valjastaisinko sen voimavarakseni. Päätin valita jälkimmäisen reitin. Onneksi.

Elämässä on useita tienristeyksiä, hetkiä jolloin valintamme voi määrittää radikaalistikin suuntaamme. Toki mikään reitti ei ole väärä, reitit on vain erilaisia ja aina voi muuttaa suuntaa, mutta ehkä tärkeintä on pysähtyä hetkeksi ja kysyä itseltä “mistä motiivista teen valintani – pelosta vai rakkaudesta?” Pelko saa meidät usein pysymään tutulla ja turvallisella sektorilla, mutta se voi myös hitaasti tappaa meidät. Elämä kuitenkin on tehty nautittavaksi – ylä- ja alamäkineen. Eihän ketään kiinnostaisi sellainen kirjakaan, jossa kaikki olisi vaan koko ajan “kivasti.” Kirjoitamme itse tarinamme joka hetki ja omat valintamme määrittävät millainen teos siitä tulee. Sekoitus komediaa, tragediaa, yllätyksiä ja seikkailua – tällöin ainakin tuntee eläneensä.

Ja näin ainakin itse haluan elämäni elää. Ottaa siitä kaiken irti – kokea ja tuntea täydesti. Entä sinä?

 Lämmin kiitos vielä artikkelin luoneelle toimittaja Tanja Luparille.